Vilka aloitti juoksut. Vihdoin, odottelin niitä jo kesäkuussa.
Meidän haaste kuluvalla treenikaudella (kevät/kesä) on ollut mieliala. Vähän sekä että koiralla ja ohjaajalla. Kirjoitin jo aiemmin, että treeneihin lähdöt eivät ole ollut sitä normaalia intoa täynnä, vaan aika usein olen lähtenyt treeneihin sellaisella "No mennään nyt tekemään jotain kun on sovittu"-asenteella. Aina se ei ole ollut huono juttu, kentälle päästyä treenikavereiden tekeminen on saanut omankin asenteen muuttumaan. Mutta tekeminen itsessään on ollut vähän sellaista puurtamista itselle. Ja koira on suorittanut tehtäviä, mutta välillä vähän sellaisella puolihuolimattomalla ja "teen koska pyydät"-asenteella. Ei toki aina, mutta yleinen fiilis kevään tai ehkä enemmin kesän treeneistä on ollut tämä. Koska keväällä oli vielä se ilo kun pääsi ulos tekemään, se kantoi hetken aikaa.
Yksi kehäharkka muutti aika paljon. Käytiin mielialan ja tekemisen kanssa tosi pohjalla. Tehtiin avoimen luokan liikkeet kaukoja lukuunottamatta, neljässä eri kehässä ja aika pitkälti tarkoitus oli tehdä kisamaisena. Ja koira oli pahin matkalaukku mitä se on ikinä ollut. Tai ei se oikeastaan ollut edes sitä. Haahuili, jäi todella vahvasti kiinni häiriöihin, siis viereisessä kehässä juoksevaan koiraan, merkkeihin, joita kehässä oli, varasti lähdöissä eikä kuunnellut käskyjä. Ja siis oikeasti kehässä ei ollut mitään uutta Vilkalle, merkkejä on viljelty huru mycket treeneissä kentälle häiriöksi, on treenattu porukassa, joten muihin koiriin on tottunut. Toki Vilka on ns. silmäkoira, ja se jää kiinni helposti häiriöihin, mutta ei enää pitkään aikaan noin pahasti, sille myös helposti jää "tv auki" kentällä, jos paljon tapahtuu, eli katselee ympärilleen ja rekisteröi tosi pieniä juttuja.
Jäädytin meidän tämän vuoden kisasuunnitelmat siltä istumalta, en ollut pettynyt koiraan enkä edes itseeni eikä mulla ollut edes mitenkään erityisen huono fiilis treenistä, päinvastoin olin hieman yllättynyt ja otin kaiken vastaan informaationa. Olen siis kasvanut ohjaajana. Vielä kaksi vuotta sitten olisin varmaan rypenyt jossain epätoivon syvissä vesissä. Toki treenikaverille laitoin viestin että toko on ihan tyhmää ja lopetan tähän. Mutta se fiilis meni kuitenkin nopeasti ohi.
Kolme viikkoa ja Vilka aloitti juoksut.
Johtuiko Vilkan historian pahin laamailu tuloillaan olevista juoksuista? Mene ja tiedä, mutta pyörittelin sitäkin vaihtoehtoa mielessäni jälkeenpäin.
Todennäköisesti yksi syy on kuitenkin kun katsoo peiliin. Niinkuin yleensä.
Aloitettiin Sannan voittajaluokan kurssilla tämän kuun alussa. Oltiin viimeisiä ja tultiin kentälle, kun muut lähtivät, koska juoksut. Aiheena oli ohjattu nouto, kerroin meidän mieliala heilahteluista ja ongelmista ja näkihän Sanna sen kehäharkan kun sen meille liikkuroi. Puhuttiin pitkät pätkät mm. siitä, että kaikki jutustelu yms odottelut, koiralla on selkeä paikka jossain kauempana, jossa sillä on lupa ottaa rennosti, koska mitään ei varsinaisesti koiran näkökulmasta tapahdu. Mä olen liikaa käyttänyt sitä "käy siihen"-"käskyä", kun on ollut tauko. Koska sen "täytyy tottua odottamaan siinäkin". No itseasiassa miksi täytyisi. Toki lyhyet hetket pitää pystyä odottamaan, ja se on ihan hyvä osata, mutta kun haluan olla koiralle mahdollisimman mustavalkoinen kaikessa, niin miksi odotutan sitä kentällä kun mitään ei tapahdu. Kun parempi vaihtoehto selkeästi on se, että vien sen kauemmas, jossa sillä on lupa oikeasti laskea vire ja itsensä siihen moodiin, että periaatteessa nyt voisi vaikka ottaa torkut.
Ja sitten se haetaan sieltä kun aletaan hommiin, ja sille koiralle sanallisesti kerrotaan se, että nyt mennään hommiin, hei jee kivaa.
Oli ihan äärettömän hyvä nähdä edellisen koirakon suoritus, he painivat saman ongelman kanssa. Ohjaaja totesi, kun koira oikeasti torkkui, tai ainakin makasi kauempana paikallaan silmät kiinni, että tuollainen se on. Ja siihen Sanna sanoi, että tuo on fiksun koiran merkki. Se osaa odottaa siellä ja ottaa rennosti. Ei se että koira huutaa kurkku suorana ja riuhtoo hihnassa odotellessaan kun on niin kova into päästä tekemään, ole se mitä halutaan. Tai mä en ainakaan halua.
Vuodatukseni jälkeen ryhdyttiin sitten siis oikeasti hommiin, hain koiran ja kerroin sille että hei nyt mennään hommiin.
Tehtiin kuuntelutreeni. Sanna vei ohjatun kapulat, mutta sitten käskyttikin meitä tekemään kaikkea muuta. En etukäteen tiennyt mitä sieltä tulee, joten tämä oli kuuntelutreeni myös mulle. Oli lyhyttä seuraamista, jättöliikkeitä, koira käskytettiin maahan ja odottamaan, josta luoksetulo. Kaukojen vaihto, jossa ei tekniikkaan ollut lupa puuttua, vaan siinä että tekee sen vaihdon, mutta yllättäen se olikin täydellinen tekniikaltaankin, koska koira kuunteli ja keskittyi. Sitten kaiken pyörityksen jälkeen Sanna palautti meidät ohjatun lähtöpaikalle ja siitä tehtiin sitten varsinainen ohjattu. Ja se meni todella hyvin, toki isoilla avuilla, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä.
Sitten kerroin koiralle sanallisesti, että nyt treeni loppui ja vein sen taas kauemmas omalle paikalleen odottamaan. Jossa se otti rennosti, koska se tiesi että nyt ei tapahdu mitään.
Juteltiin Sannan kanssa tovi niin ohjatusta noudosta kun siitä mielialasta ja juoksujen vaikutuksesta. Ja mä sain sen mun treeni-intoni takaisin, koska huomasin, että oikeasti meidän treenit ovat olleet ihan liian yksipuolisia. Olen tylsistyttänyt niin itseni kuin koiranikin.
Kirjoitinkin Facebookkiin avautumisen ja kiitokseni jälleen kerran, koska Sanna osasi taas tuoda ja sanoa sen mitä juuri tarvitsin.
