Olen miettinyt paljon meidän harrastamista ja treenaamista. Treeneissä on aina ollut kivaa, niihin lähteminen ei ole ollut pakkopullaa, mutta tekemisestä puuttuu se jokin. Toki onnistumisista saa edelleen paljon iloa ja nimenomaan aitoa iloa. Ja puhun nimenomaan omasta tekemisestä. Tosin jos en itse anna 100% niin en voi sitä koiraltakaan vaatia tai odottaa ja väistämättä se tulee jossain vaiheessa näkymään myös koirassa.
Pohdin syitä ja ratkaisuja tähän jatkuvasti. Yhtenä syynä voi olla meidän tämänhetkinen tilanne. Siirto avoimesta voittajaan on ollut isompi kuin kuvittelin, vaikka siitä on jutellut monien kanssa, jotka nyt tai joskus ovat saman vaiheen läpikäynyt, niin sen ymmärtää vasta konkreettisesti kun siinä vaiheessa on itse. Meillä se on nyt. En sano, että alempien luokkien liikkeet on saanut opetettua vasemmalla kädellä, mutta kyllä eron huomaa nyt ylempiin luokkiin siirryttäessä.
Meillä tällä hetkellä ei ole yhtäkään valmista liikettä voittajaan. Voisinkin tehdä oman postauksen siitä, missä liikkeessä on mitäkin ongelmaa tai pulmaa.
Toisena syynä näen sen, että yksi iso motivaatio eli ohjatut kurssit loppuivat. Toki nuo missä ollaan käyty, ei ole maailman ainoita kursseja. Meille haasteen aiheuttaa kulkeminen, ollaan täysin julkisten kulkuneuvojen sekä omien jalkojen ja tassujen varassa, mitä tulee liikkumiseen treeneihin. On ollut suorastaan lottovoitto kun ollaan päästy ulkokausilla ohjattuihin koulutuksiin lyhyen junamatkan ja pienten kävelymatkojen päähän. Toki tiedän, että kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin tämäkin. Tämä vaan tuli meidän kannalta tosi kriittiseen vaiheeseen. Mutta ihan loputtoman kiitollinen olen kyllä Sannalle, kun melkein 4 vuotta on meitäkin jaksanut opastaa ja neuvoa!
Jotenkin kaikki iski mulle kun treeneissä Vilkan kanssa leikkiessä se oli vaan leikkimistä, eikä siinä itsellä ollut sellaista fiilistä mukana. Ja viime kesänä painotin itselleni sosiaalisen palkan merkitystä ennen varsinaista palkkaa ja ennenkaikkea sitä, että koiralle todella näytetään se, että ollaan tyytyväisiä. Ja ei se ettenkö olisi ollut treeneissä tyytyväinen Vilkaan. Itsestä vaan uupuu nyt sitä paloa tähän hommaan.
Joten olen miettinyt taukoa tokosta, olen miettinyt välillä jopa lajin jättämistä kokonaan, en ehkä lopullisesti, koska edelleenkin tavoite on saada Vilkasta tokovalio, mutta nyt sekin tuntuu sellaiselta pakolta. Tai että olen päättänyt että se TVA on se juttu ja niin tulee tapahtumaan
Olen miettinyt lajinvaihtoa, mutta ne mitkä kiinnostaa niin niitä ei joko voi harrastaa (agility) tai sitten esteenä on autottomuus. Pitäisi päästä johonkin porukkaan ja mahdollisesti sopia kimppakyytejä.
Se voi olla, että teen tästä itselleni suuremman ongelman kuin se oikeasti on. Mutta jospa kaiken kirjoittaminen auki tänne blogiin saisi vaikka solmuja auki ja ongelmaa pienemmäksi myös oman pääni sisällä.
 |
| Halikaverina aina paras! |
