Katsoin koiraani yhtenä päivänä ja mietin miten voikaan isopieni karvanaama olla rakas! Nautin Siirin kanssa elosta, se on aikuistunut riittävästi, mutta kaiken sen cooliuden takana elää edelleen se sama koiranpentu mikä kuusi vuotta sitten haettiin kasvattajalta. Se pentu tulee esiin yleensä silloin kun Siiri pääsee toteuttamaan itseään, ilman hihnaa ja pantaa jotka estävät koiran luovuuden, ilman rajoituksia painella vapaana, silloin Siirissä herää se jokin, mitä olen kaupungissa asuessamme eniten kaivannut. Siiri on ihan maalaiskoira, vaikka on sopeutunut kaupunkiin niin maalla on Siirin paikka, välillä toivoisi että pystyisi tarjoamaan pysyvän paikan koiralle siellä mihin se kuuluisi. Voisin Nukarilla ollessamme katsoa tuntitolkulla sitä koiran iloa joka hohkaa kaikesta mitä koira tekee, kaikesta siitä mitä se on, vaikka se vaan istuisi ja olisi. Se juuri on niin Siiriä, se tulee onnelliseksi kun saa vain olla ja ihmetellä. Välillä painellaan menemään sataa ja hölmöillään minkä ehditään, pieni salainen virne naamalla.
Siirin kanssa on mukava touhuilla tallissa, se tulee mukana ja hetken aikaa minulla on vaalea varjo perässäni kun ruokin pässejä, kunnes varjo näkee tai haistaa jotain ja taas mennään, sitä on meidän elämä ollut tämän viikon ja kaikesta näkee että sekä koiran että omistajan mieli kaipaa maalaiselämää, se on unelma joka toteutuu aivan varmasti joskus!

Tämän postauksen idea? En tiedä, inspiraatio iski kirjoittaa ja tässä tulos, ja ansaitseehan tuo karvanaama oman ylistyspostauksensa :)