Lähes päivälleen 7 vuotta sitten meidän kodin täytti pennuntuoksullaan ja naskalihampaillaan Siiri. Vaikka niin kliseeltä kuulostaakin niin tuo pieni energiapakkaus muutti elämäni täysin. Nyt minun ja Siirin elämän tulee mullistamaan pentu, mun elämäni toinen ikioma koira. Siiri on yhden pennun elämänsä aikana koulinut aikuiseksi (tai lähinnä opettanut huonoille tavoille..) ja olen luvannut Siirille, että jos vielä yhden pennun kestää niin se saa riittää. Siiri tosin rakastaa pentuja, että en tiedä olisiko Siirillä kauheasti mitään sitä vastaan vaikka koko pentueellinen pentuja muuttaisi meille.. En epäile hetkeäkään, etteikö se kestäisi pentua, mutta karu fakta on että ei Siirikään tuosta nuorru, eli loputtomiin ei voi odottaa.
Olen luonnollisesti ihan täpinöissäni pennusta, vielä pitäisi kolmisen viikkoa jaksaa odottaa. Odotusta helpottaa tieto siitä, että pääsee vielä ennen varsinaista hakureissua kerran katsomaan pikkuisia. Eikä se ole mikä tahansa katsomisreissu, se on se reissu, joka määrittelee paljon, silloin valitsen sen oman pennun.
Välillä into vaihtuu paniikkiin, pärjäänkö pennun kanssa, pärjätäänkö rahallisesti, miten pääsen treeneihin autottomana.. En muista kokeneeni tällaista paniikkia ennen Siirin tuloa, mutta vasta tajusin, mistä se johtuu. Siirin tullessa asuin vielä äitini kanssa, nyt olen omillani. Ja ehkä sekin, että kun jo omistaa yhden koiran, kaksi koiraa kaksinkertaistaa kulut yms. Onneksi mulla on mahtava tukiverkosto, joka jo nyt on tsempannut mua paniikin iskiessä, jos luet tätä blogia, tunnistanet itsesi tästä, joten iso kiitos jo nyt!
Olen puolivitsillä heittänyt kavereilleni, että pennun tulon jälkeen en enää liiku mihinkään, koska nyt jo on välillä vaikeuksia saada koiraa hoitoon, niin saatika sitten kahta koiraa. Mutta puolet siitä on ihan totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti